Argentiinan talous on ollut vapaapudotuksessa joulukuusta lähtien. Tekstikokonaisuus "Que se vayan todos" ("Menkööt kaikki") kuvaa taloudellisen kriisin synnyttämiä rakenteita maassa, jonka hallinto on rikki. Sarjan ensimmäinen teksti "Poikkeustilassa" kertoo joulukuun romahduksesta ja tyytymättömyyden noususta.

Rutiinia ja kapinaa

15.2.2002. "Lippunne eivät ole voimassa", ilmoittaa voimakkaasti meikattu Varig-lentoyhtiön virkailija check-in-tiskillä etelä-Brasiliassa. Hän kääntyy kohti seuraavaa asiakasta jonossa. Yritämme protestoida, sillä meillä ei ole ollut ongelmia lippujen kanssa. Virkailija ei ole vakuuttunut ja hän soittaa esimiehelleen, joka selittää meille, että Varig ei enää hyväksy Aerolineas Argentinan kautta varattuja lippuja. "Heihin ei tällä hetkellä voi luottaa", virkailija selittää vakavasti ja näyttää meille muistiota uudesta linjasta. "Me emme tee enää bisnestä heidän kanssaan." Tämä on ensikosketuksemme Argentiinan talouskriisin vaikutuksiin.

Aerolineas Argentinan tiskillä virkailija on ystävällinen ja vaikuttaa olevan hieman häpeissään. Saamme liput seuraavalle lennolle Buenos Airesiin. Virkailijan olemus kertoo miehestä, joka ei tiedä onko hänellä työpaikkaa huomenna.

Nousemme koneeseen toivoen, että joukkoirtisanomiset ja budjettileikkaukset eivät ole yltäneet lennonjohtoon, lentomekaanikkoihin, turvatoimiin tai muihin olennaisiin aloihin.

Laskeuduttuamme turvallisesti majoitumme halpaan hotelliin ja suuntaamme kahville.

Kahvilan nurkassa on televisio, joka seuraa ääneti Cronica-kanavaa. Kyse on syvästi argentiinalaisesta ilmiöstä. Sama yksinäinen toimittaja tuntuu hyppäävän esiin satunnaisesti eri puolilla kaupunkia. Typerät, ilmeisesti leikkaamattomat "uutiset" seuraavat toinen toistaan kuorrutettuna käsittämättömän huonolla ja tärisevällä kuvauksella.

Ensikosketuksemme Cronicaan ovat "vivo y directo" kohtaukset rannalta tanga-lähikuvien kera. Zoom-out paljastaa rantalentopallo-otteluja ja auringonpalvojia.

Tässä maassa on meneillään kansannousu ja uutiset tulevat suorana rannalta!

Parinkymmenen minuutin rantareportaasin jälkeen ohjelma siirty studioon. Kaksi "kuuluttajaa" ilmaantuu shokeeraavien pinkkitukkaisten nukkejen muodossa. Tämä menee jo naurettavaksi. Tässä me olemme, janoamassa uutisia kapinasta, ja meille tarjotaan nukketeatteria ja tangoja.

Vihdoin paikallisen jalkapallojoukkueen harjoituksia seuranneet "vivo y directo" -raportin jälkeen meidät palkitaan. Kuva siirtyy patoja ja pannuja paukuttaviin ihmisiin, jotka valtaavat pankin aulaa.

Viimeistelemme pikaisesti kahvimme ja kysymme tarjoilijalta tien liikekeskustaan. Hyppäämme bussiin ja olemme perillä muutamassa minuutissa. Liikekeskustat ovat pitkälti samanlaisia kaikkialla maailmassa, oli kaupunki sitten Lontoo, New York tai Frankfurt. Buenos Airesissa on kuitenkin yksi suuri ero - raskaat teräsverhot peittävät pankkien pääkonttorien julkisivuja. Tämä pätee erityisesti ulkomaalaisiin pankkeihin kuten HSBC:hen, Lloydsiin ja Citibankiin. Suuret sisääntuloaulat ovat mennyttä, vaurautta säihkyvät lasi- ja marmoripinnat ovat piilossa harmaan teräksen takana. Sisään pääsee ainoastaan teräsverhoihin leikattujen pienten ovien kautta. Tummat hahmot puvuissaan kumartuvat astuessaan sisään näihin linnoituksiin kuin työ pankissa olisi muuttunut maanalaiseksi toiminnaksi.

Ilma on täynnä märän maalin hajua. Tuore graffiti peittää teräsverhoja ja seiniä: "ladrones" - varkaat. Toiminta ei voi olla kaukana. Eroamme ja tutkimme aluetta etsien patojen ja pannujen ääntä, joka on muodostunut kapinan taustamusiikiksi. Emme kuitenkaan kuule emmekä löydä mitään. Näyttää siltä, että olemme myöhässä.

Taloudellinen vapaapudotus

On perjantai. Joulukuun puolivälistä lähtien jokaisena perjantai-iltana Buenos Airesissa on järjestetty massiivinen cacerolazo. Ihmiset kokoontuvat Plaza de Mayolle kaupungin poliittiseen keskustaan ja luovat valtaisan metelin paukuttamalla cacerolaseja - paistinpannuja.

Cacerolazot syntyivät spontaanisti 19. joulukuuta 2001, jolloin kansannousu räjähti esiin, kydettyään provinsseissa jo joitakin vuosia ja sisältäen nyt lähes kaikki sektorit Argentiinalaisesta yhteiskunnasta.

Argentiina kärsi 25 vuotta Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tukemista "vapaa markkinatalous -uudistuksista." Kaikki yksityistettiin: vesi, puhelin, posti, rautatiet, sähkö - jopa eläintarha.

Aasian ja Venäjän markkinoiden romahdettua 1998 ulkomaiset investoinnit loppuivat ns. "nousevilla markkinoilla". Argentiinaan osui pahasti ja maa ajautui lamaan. Ulkomaiset sijoittajat vaativat rahojaan takaisin ajallaan.

Argentiinalla on velkaa 132 miljardia dollaria, josta osa periytyy sotilasdiktatuurin ajoilta. IMF:n mukaan ainut tapa, jolla Argentiina kykenee maksamaan velkansa on leikata sosiaaliturvaa entisestään, etenkin kun monet ovat lopettaneet verojen maksamisen poliittiseen korruptioon kyllästyneinä. Eläkkeittä, työttömyysturvaa sekä terveydenhuollon ja koulutuksen budjetteja leikattiin tuntuvasti. Kaikkien valtion työntekijöiden palkkoja alennettiin 13 prosenttia.

Kyse on samasta vanhasta tarinasta, joka on toistunut ympäri maailmaa. Valtion rutistuessa velkataakkansa alle IMF puristaa taloudesta viimeisetkin pisarat ulkomaalaisten pankkien ja sijoittajien hyväksi.

Itse asiassa säästötoimien hitaaseen tahtiin tuskastuneet osakemarkkinat osoittautuivat valuuttarahastoakin julmemmaksi isännäksi. IMF sentään lähetti delegaation neuvottelemaan. Markkinat yksinkertaisesti nostivat lainojen korkoja 9%:sta 14%:iin kahdessa viikossa.

Neljän lamavuoden jälkeen joka viides argentiinalainen on työtön ja jotkut taloustieteilijät ennustavat, että luku voi tuplaantua lähitulevaisuudessa. 40% väestöstä elää köyhyysrajan alla ja 2000 ihmistä vajoaa rajan alle joka päivä. Perustarvikkeet kuten siteet ja ruiskut ovat loppumassa sairaaloista, kouluja suljetaan koska opettajat eivät saa palkkojaan, lapsikuolleisuus ja nälkä lisääntyvät. Tämä kaikki tapahtuu maassa, joka kerran oli yksi maailman rikkaimmista. Vuosikymmeniä Argentiinaa pidettiin uusliberalistisen kehityksen menestystarinana kehitysmaiden joukossa, "Washingtonin konsensuksen" tähtioppilaana ja alueen tärkeimpänä vapaakaupan edistäjänä.

Laman käydessä pahemmaksi Argentiinan osakekurssit putosivat ja epäsuositut säästötoimenpiteet kävivät pahemmiksi. Mielenosoitukset levisivät ympäri maata. Tilanne eskaloitui joulukuussa 2001, kun epätoivoinen hallitus päätti ryhtyä monimutkaisiin neuvotteluihin velan takaisinmaksun uudelleenjärjestelyistä. Peloissaan, että koko talouden korttitalo romahtaa ja valuutta devalvoidaan vieden säästöt mennessään, keskiluokka panikoi ja nosti 135 miljardia dollaria pois pankkitileiltä.

Estääkseen käteispakoa kaatamasta taloutta vihattu talousministeri Domingo Cavallo ilmoitti rajoituksista tilinomistajien oikeudessa nostaa rahaa tileiltään. Corralitona tunnettuihin rajoituksiin kuuluu tuhannen dollarin kuukausinostoraja sekä erityisiä sääntöjä ulkomailta tehtyjen tilisiirtojen suhteen.

Kriisin eri tasojen tuloksena maan talous halvaantui. IMF pelästyi: ulkomaiset pankit omistavat 40% Argentiinan velasta. Pankkirajoitukset ja velkajärjestelyt iskisivät niihin vakavasti. Rahasto kieltäytyi lainaamasta enempää rahaa, ja viikon sisällä Argentiina jäädytti vanhojen lainojen takaisinmaksun. Mikään valtio ei ole tehnyt samaa kolmeenkymmeneen vuoteen.

Tästä hetkestä eteenpäin talous oli vapaapudotuksessa. 13.12. suurimpien ammattiliittojen kutsuma yleislakko pysäytti maan rajusti vuorokauden ajaksi. Kuusi päivää myöhemmin kapina räjähti kaduille, missä se on tänäänkin.

Kattilavallankumous

Joulukuun yhdeksästoista oli käännekohta, jolloin Argentiinan kansa sai tarpeekseen. Kaikkea pohjusti edellinen päivä, jolloin ihmiset alkoivat ryöstelemään kauppoja ja marketteja ruokkiakseen perheitään. Presidentti Fernando de la Rua panikoi. Kaksitoista vuotta aiemmin ryöstelyn aalto kaatoi hallituksen. Nyt argentiinalainen kollektiivinen muisti yhdistää ryöstetyt kaupat hallintojen murtumiseen.

De la Rua julisti poikkeustilan, joka mitätöi kaikki perustuslailliset oikeudet ja kielsi yli kolmen ihmisen kokoontumisen. Se oli viimeinen oljenkorsi. Se palautti mieleen traumoja seitsemän vuotta kestäneestä diktatuurista, joka tappoi yli 30 000 ihmista. Lisäksi se tarkoitti, että valtio oli ottamassa nälkäiseltä ja toivottomalta väestöltä pois viimeisenkin ihmisyyden merkin: heidän vapautensa.

Joulukuun yhdeksännentoista iltana ystävämme Ezequiel puhui puhelimessa toisella puolella Buenos Airesia asuvan veljensä kanssa. "Hei, kuuletko tuon äänen," veli kysyi kesken jutustelun. Ezequiel pinnisti korviaan kuullakseen luurista etäistä kolinaa. "Kyllä kuulen jotain sinun puolellasi mutta en mitään täällä." He jatkoivat juttelemista. Hetken kuluttua Ezequiel vaikeni. "Nyt kuulen jotain minun nurkillani, sama ääni..." Hän juoksi ikkunaan.

Ihmiset seisoivat parvekkeillaan hakaten paistinpannuja. Väkeä ilmestyi kaduille kattiloita paukuttaen: kuin toivon virus, poikkeustilan synnyttämä cacerolazo oli tartuttanut koko kaupungin. Ennen kuin presidentin poikkeustilajulistus televisiossa oli ohi, kansa lähti kaduille rikkomaan sitä. Yksin Buenos Airesissa yli miljoona ihmistä oli kaduilla, hakaten pannuja ja kattiloita ja vaatien loppua uusliberalistiselle politiikalle ja korruptiolle. Samana iltana talousministeri erosi. Seuraavan vuorokauden protestien aikana siviiliasuiset poliisit tappoivat seitsemän mielenosoittajaa kaupungissa ja viisitoista maakunnissa. Presidentti kertoi pian erostaan ja pakeni palatsistaan helikopterilla.

Kahden viikon aikana neljä muuta hallitusta kaatui. Argentiina oli kovaa vauhtia törmäyskurssilla: kansalaistensa tarpeet ja toiveet toisella puolella, toisella IMF:n vaatimukset, voimaton hallitus ja maailmanlaajuinen kapitalismi.

Que se vayan todos II: Kansaa kaduilla
08.08. 21:08 John Jordan & Jennifer Whitney

Argentiinan talous on ollut vapaapudotuksessa joulukuusta lähtien. Tekstikokonaisuus "Que se vayan todos" ("Menkööt kaikki") kuvaa taloudellisen kriisin synnyttämiä rakenteita maassa, jonka hallinto on rikki. Sarjan toisessa osassa "Kansaa kaduilla" väki alkaa järjestäytyä kortteleissaan ja tuo paistinpannut kaduille.

Äänten jokia

15.2.2002. Ystävämme pyytävät meitä tapaamaan heidät ennen illan cacerolazoa Plaza de Mayon Äitien kansanyliopiston kahvilassa. Paikka on valtava sosiaalikeskus vastapäätä kongressia. Sitä pyörittää tunnettu joukko kadonneiden äitejä, joiden rohkea toiminta kiinnitti maailman tiedotusvälineiden huomion joukkokatoamisiin sotilasdiktatuurin aikana 1976-1983.

Meitä ympäröivät kirjahyllyt täynnä kirjoja ja lehtiä, jotka käsittelevät Latinalaisen Amerikan radikaaleja poliittisia taistelua. Juomme väistämättömän yerba maten, argentiinalaisen terveyden ja ystävyyden juoman, joka antaa energiaa ja terveyttä. Sen väitetään sisältävän kaikkia tarpeellisia vitamiineja. Lämmin juoma tarjotaan hopeisen pillin kanssa ja se kiertää kädestä toiseen. Mate on läsnä kaikissa argentiinalaisissa poliittisissa tapaamisissa. Jotkut meistä epäilevät, että näennäisen viaton vihreä yrttitee on salainen ainesosa kapinan takana.

Hämärtää, ja pian kuulemme paistinpannujen rytmin aukion toiselta laidalta. Viidenkymmenen ihmisen ryhmä on kokoontunut kadulle. He ovat vanhoja, nuoria, rikkaita, köyhiä, hyvinpukeutuneita, homssuisia, ja kaikki kantavat lusikoita, haarukoita ja monenlaisia rytmisoittimia: patoja, kansia, kattiloita, kokistölkkejä, autonosia, keksipurkkeja, rautatankoja, uunipeltejä, autonavaimia. Ääni on korkea ja monotoninen, ja sen yli ihmiset laulavat tarttuvia lauluja kuivan poliittisen hokemisen sijaan. Usein kuulemme liikkeen avainlauseen: que se vayan todos, menkööt kaikki. Se tarkoittaa koko poliittista luokkaa, jokaista poliitikkoa joka puolueesta, korkeinta oikeutta, IMF:ää, ylikansallisia yhtiöitä, pankkeja - kaikki ulos, jotta ihmiset voivat itse päättää tämän taloudellisesti rampautuneen maan kohtalosta.

Ystävämme Eva kertoo, että liike on hiljentynyt viime viikkoina. Me myönnämme yllättyneemme joukon pienuudesta - olin kuvitellut, että cacerolazot ovat valtavia. Ajatellessamme tätä saavumme risteykseen. Oikealla puolellamme on toinen ryhmä, ehkä meitä kaksi kertaa suurempi, ja he huutavat ja vilkuttavat. Jatkamme pari korttelinväliä, ja ihmisvirta metroasemalta liittyy meihin laulaen ja hyppien. Toisessa risteyksessä lisää ihmisiä. Meitä oli alkuun viisikymmentä, sitten kasvoimme sataan, kahteensataan, viiteensataan, sitten tuhanteen, kahteentuhanteen, ehkä yli. Ihmisten muodostamat joet virtasivat yhteen, kasvoivat ja muodostivat jyrisevän kosken, kun lähestyimme Plaza de Myoa. Siellä Vaaleanpunainen talo, presidentin palatsi, seisoi poliisilinjojen ja barrikadien takana.

Naapurustot nousevat

Joka viikko ihmiset tekevät tämän pyhiinvaelluksen Buenos Airesin joka nurkalta. Jotkut kävelevät seitsemän kilometriä. He saapuvat oman asamblea popularinsa kanssa, naapurustokokouksen, joita on spontaanisti syntynyt viime kuukausina yli kahteensataan paikkaan kaupungissa ja ympäröivillä alueilla. Näistä kokouksista on nopeasti tullut yhteisöosallistumisen autonomisia keskuksia. Useimmat tapaavat viikoittain (innokkaimmat kahdesti viikossa), ja kaikki kokoukset pidetään ulkosalla: toreilla, puistoissa, kadunkulmissa.

Joka sunnuntai järjestetään yhteiskokous, eri naapurustojen foorumi puistossa, joka kokoaa yli 4000 osallistujaa ja kestää usein yli neljä tuntia. Edustajat rikkaiden, köyhien ja keskiluokan asuinalueilta esittelevät omien ryhmiensä ehdotuksia, jakavat ideoita ja väittelevät seuraavan viikon tapahtumien strategioista.

Naapurustokokoukset ovat avoimia lähes kaikille, vaikka yksi ryhmä onkin kieltänyt pankkiirien ja puolueaktiivien osallistumisen, ja jotkut sulkevat median ulkopuolelle. Joidenkin kokouksiin osallistuu yli kaksisataa ihmistä, toiset ovat paljon pienempiä.

Osallistuimme kokoukseen, joka keräsi kadulle nelisenkymmentä ihmistä. Kaksi äitiä imetti lapsiaan kadunreunuksella, ympärillään lakimies puvussa, hintelä hippi batiikkikuvioissa, vanha taksikuski, rastapäinen pyörälähetti ja sairaanhoitajaopiskelija. Paikalla oli siivu Argentiinan yhteiskuntaa keltaisten katuvalojen alla, kukin puhuen vuorollaan upouuteen megafoniin, keskustellen oman elämänsä haltuunotosta. Välillä ohiajavat autot tööttäsivät osoittaakseen tukeaan. Tämä tapahtui iltakahdeksan ja keskiyön välillä keskiviikkoiltana.

Kaikki vaikutti niin normaalilta, ja kuitenkin kyse oli ehkä erikoisimmasta radikaalipoliittisesta tapahtumasta, jota olen todistanut: tavalliset ihmiset keskustelemassa vakavasti itsehallinnosta, ymmärtäen spontaanisti suoraa demokratiaa ja soveltamassa sitä käytäntöön omissa naapurustoissaan. Kerro tämä kahdellasadalla vain itse kaupungissa, ja käsissäsi on vastustamattoman kapinan ainekset. Ruohonjuuritason kansannousu, joka hylkii keskitettyä poliittista valtaa.

Roli, Almagron kokoukseen kuuluva kirjanpitäjä sanoi sen seuraavasti: "Ihmiset ovat hylänneet poliittiset puolueet. Tästä kriisistä selviäminen vaatii todellista politiikkaa. Nämä tavallisten ihmisten katukokoontumiset ovat politiikantekemisen perustava muoto."

Viikottaisten kokousten lisäksi ryhmät muodostavat pienempiä komiteoita, jotka käsittelevät erilaisia paikallisia kysymyksiä ja ongelmia. Terveyskomiteat ovat tavallisia - kun paikallisten sairaaloiden budjetit ovat romahtaneet, on tarve kehittää nopeasti vaihtoehtoja kaatuvalle sosiaaliturvajärjestelmälle. Jotkut ehdottavat, että asuntonsa omistavat ihmiset maksaisivat omaisuusveronsa suoraan paikalliselle sairaalalle. Monilla ryhmillä on vaihtoehtoisia mediakomiteoita, koska valtamedioiden kuvaus tilanteesta ei tyydytä ihmisiä. Vasta pääkonttoreiden edessä järjestetyt suuret cacerolazot saivat mediayhtiöt käsittelemään kansannousua tarkemmin. Epäluottamus mitä tahansa valtavaa yhtiötä vastaan säilyy ilmassa, ja naapurustokokoukset ovat alkaneet julkaisemaan omia uutislehtiään, lähettämään ohjelmaa paikallisradioissa ja pystyttämään verkkosivuja.

Lukemattomien kokousten ja viikottaisen cacerolazon lisäksi ryhmät järjestävät paikallisia katujuhlia ja tapahtumia. Eräs kaupunginosa järjesti mielenosoituksia estääkseen kaupunkia sulkemasta leipomoa, jonka omistaja ei pystynyt maksamaan vuokraansa.

Monille osallistujille tämä on ensimmäinen kokemus minkäänlaisesta ruohonjuuritason organisaatiosta. Ryhmien luomassa tilassa ihmiset kuuntelevat toistensa ongelmia ja toiveita. Tämä on auttanut osallistujia havaitsemaan, että muut jakavat heidän päivittäiset taistelunsa, ja että lopulta kaikki tiet johtavat samoihin paikkoihin: hallitukseen, pankkeihin, IMF:ään tai koko talousjärjestelmään itsessään.

Vanha kauppias tiivisti monien kokemuksen: "Ikinä ennen en välittänyt paskaakaan kenestäkään muustä naapurustossani. Politiikka ei kiinnostanut minua. Tällä kertaa tajusin, että olen saanut tarpeekseni ja että minun pitää tehdä jotain."

Merkittävät muutokset vaativat muutoksia sekä omissa mielissämme että sosiaalisissa rakenteissa, ja kieli on usein se työkalu, joka kertoo suurista muutoksista tajunnassamme. Tätä kuvaa kauniisti se uusi tervehdys, jonka naapurustokokousten työ on synnyttänyt. Perinteisen latinalaisamerikkalaisen vasemmiston tervehdyksen "compañero", toveri, on korvannut "vecino", naapuri. Se on pieni muutos, mutta se kertoo merkittävästä siirtymästä pois valtaan ja puolueisiin perustuvasta autoritäärisestä politiikasta, kohti ihmisten ja paikkojen muodostamaa osallistuvaa politiikkaa.

Käännös: Hanna Nikkanen

Que se vayan todos III: Luokkaeroja
09.08. 22:21 John Jordan & Jennifer Whitney

Argentiinan talous on ollut vapaapudotuksessa joulukuusta lähtien. Tekstikokonaisuus "Que se vayan todos" ("Menkööt kaikki") kuvaa taloudellisen kriisin synnyttämiä rakenteita maassa, jonka hallinto on rikki. Sarjan kolmas osa tuo duunarit ja sijoitusneuvojat Plaza de Mayolle, Buenos Airesin poliittiseen sydämeen.

Virrat yhdistyvät

15.2.2002. Jylisevä ihmisvirta saapuu viimein täpötäydelle Plaza de Mayolle. Aukiolle saapuvat tiet ovat tukossa. Tuhannet ihmiset kannustavat jokaista saapuvaa ryhmää. Banderolli toisensa perään ohittaa meidät, toiset huolellisesti maalattuja ja toiset hätiköiden tehtyjä, jokaisessa kaupunginosan nimi, kokoontumispaikka ja -aika. Metallinen rytmi täyttää illan. Jotkut kyllästyvät pannuihinsa ja ryhtyvät hakkaamaan kaiteita ja lyhtypylväitä. Toiset takovat poliisibarrikadia, joka jakaa aukion kahtia. Toisella puolella symbolinen rivi mellakkapoliiseja suojelee Vaaleanpunaista taloa.

Liikkeen hymni nousee välillä kuuluviin paistinpannujen paukkeen yli: "Menkööt kaikki, kukaan ei saa jäädä, Duhalde saa ryömiä äitinsä pilluun", laulavat vanhat naiset, punkkarit, työttömät jalostamotyöntekijät ja keskiluokkaiset pankkineuvojat.

Teinit täyttävät seiniä graffitilla; lähes kaikilla kaupungin seinillä näkyy vastarinnan iskulauseita. Ruumisarkun ääriviivojen sisällä lukee "poliitikot", ministeriörakennus julistaa "paistinpannuni ei ole luodinkestävä", kaupan metalliverho kehottaa "kansankokoukset - menkää kaduille ja ottakaa se, mikä teille kuuluu".

Plaza de Mayolla ihmiset ovat uskomattoman avoimia. He puhuvat kanssamme mielellään, kertovat tarinoita ja korostavat jatkuvasti sitä, miten tärkeää on, että tästä taistelusta kerrotaan maailmalle. Joukon värikkyys hämmästyttää meitä: jokainen elämäntyyli näyttää olevan edustettuna. Kun yritämme ymmärtää näkemiämme ristiriitoja, Pablo, Bank Bostonin 30-vuotias työntekijä lähestyy meitä. "Päivisin minun täytyy tehdä töitä kapitalistina, mutta illalla olen sosialisti. Olen ollut sosialisti jo pitkään, siitä asti, kun isäni katosi kun olin kuusivuotias." Pablon isä oli opiskeli sosiologiaa yliopistossa eikä ollut erityisen poliittinen, mutta 22-vuotiaana hänen ruumiinsa heitettiin Río Plataan. Suremaan jäivät 18-vuotias vaimo ja 6-vuotias poika.

Tämä on huomionarvoista: jokainen yli 30-vuotias ihminen täällä kuljettaa mukanaan muistoja diktatuurista, on menettänyt läheisiään tai ainakin tuntee jonkun, joka on. He tietävät, miten huonosti asiat voivat mennä, kuinka katoamiset lamauttavat väestön tavalla, josta me emme voi edes uneksia. Tämä yhteinen muisto tuntuu lävistävän tämän kapinan jokaisen kerroksen. Vaikka vastarinnan jatkuvuus on vakavasti vaurioitunut, ihmiset tuntuvat jälleenrakentavan tosissaan liikettä, joka oli hetki sitten vielä sirpaleina; liikettä, jonka vaiensivat kauheat muistot, uusliberalistiset lupaukset ja yksityistetyt unelmat; jolle uskoteltiin, että jos "markkinoiden sääntöjä" ei noudatettaisi, maa palaisi varmasti diktatuurin mustiin päiviin.

Kaikki eivät ole kovin myötätuntoisia. "Se oli odotettavissa", toistelevat uruguaylaiset naapurit, "he luulivat olevansa eurooppalaisia", ja on totta, että Buenos Aires tuntuu enemmän Pariisilta kuin São Paulolta. Näennäinen asema ensimmäisessä maailmassa nojasi kuitenkin luottoon ja kansalliseen kykenemättömyyteen tunnistaa lähestyvän tuhon oireita. Kotimatkalla meksikolainen aktivisti sanoo, että "se on niin tärkeää tässä kansannousussa. Nyt latinalaisamerikkalaistetaan Argentiinaa. Argentiina muistaa taas, missä se sijaitsee."

Uudestaan ja uudestaan kysymme ihmisiltä naapurustokokouksissa ja cacerolazoissa, luulevatko he osallistujien olleen ennen mukana vastarintaliikkeissä. Vastaus on painokas ei. Moni selventää, että lahes kokonainen sukupolvi menetettiin katoamisille ja maanpakoon, eikä siksi monellakaan ole minkäänlaista kokemusta järjestäytymisestä.

On erikoista nähdä ihmisten, joilla on niin vähän pohjatietoa, niin vähän yhteistä keskenään, tulevan yhteen paikassa, joka on ollut täynnä apatiaa, individualismia, raivoa ja epätoivoa. On vaikea uskoa heidän voivan niin nopeasti ja intuitiivisesti rakentaa yhteisöjä, jotka ovat itsessään tottelemattomia, suoran demokraattisia ja utopistisia.

Vaikka tämä näkymä Plaza de Mayolla toistuu joka perjantai, tämän illan cacerolazo on erityinen. Ensimmäistä kertaa piqueterot liittyvät mukaan. Piqueterot ovat Argentiinan militantti työttömien liike, joka aloitti tämän sosiaalisen kapinan viisi vuotta sitten.

Piqueterojen voima

Piqueterot (termi viittaa ryhmän usein käyttämiin tiesulkuihin) syntyivät turhautumisesta virallisten ammattiliittojen korruptioon ja jatkuviin kompromisseihin sekä poliittisten puolueiden rajoittuneisuuteen. Ryhmät nousevat maakuntien syrjäytetyistä ja köyhistä yhteisöistä. Jäsenet ovat enimmäkseen työttömiä, jotka ovat organisoineet omin päin esikaupunki-barrioissaan, kaupunginosissa, jotka määrittävät monen argentiinalaisen paikallisidentiteettiä.

1980-luvun puolessavälissä he alkoivat sulkemaan moottoriteitä koko maassa vaatien työtä, koulutusta ja terveydenhuoltoa. Kauppatavaran virran katkaiseminen nähtiin tärkeänä tapana häiritä talouden toimintaa: työttöminä heillä ei ollut mahdollisuutta lakkoilla, mutta teiden sulkeminen antoi heille tilaisuuden vaikuttaa talousjärjestelmään. Yksi heistä selitti: "Meidän nähdäksemme kapitalismi toimii hyödykkeiden jakelun kautta. Tiesulku satuttaa kapitalistia eniten. Siksi me, joilla ei ole mitään, voimme vaatia heitä maksamaan ja näyttää, ettemme suostu kuolemaan heidän kunnianhimonsa vuoksi. Teemme sen sulkemalla suurimmat jakelureitit."

"Me suljemme kadut. Me otamme sen paikan itsellemme. Käytämme puuta, autonrenkaita ja bensiiniä," Alejandro kertoo innoissaan. Hän on nuori piquetero, jonka kaulaa kiertää MTD:n (Työttömien työläisten liike) punamusta lippu ja joka kantaa metrin mittaista puuhalkoa, josta on tullut yksi liikkeen symboleista. "Teemme näin, koska se on ainoa tapa saada heidät huomaamaan meidät. Jos seisoisimme tien varressa osoittamassa mieltämme, he kävelisivät ylitsemme."

Tämä taktiikka on osoittautunut käytännölliseksi. Kokonaiset perheet osallistuvat tiesulkuihin ja pystyttävät yhteisiä keittiöitä ja telttoja tielle. Monet osallistujat ovat nuoria, ja yli 60% on naisia. Ajan myötä tämä löyhästi liittoutunut autonominen liike on luonut tuhansia minimipalkkaisia töitä, ruoka-avustuksia ja muita myönnytyksiä valtiolta. Poliisin on usein vaikea purkaa sulkua, joka saa paljon ulkopuolista tukea. Moottoritiet kulkevat usein kaupungin reunan hökkelikylien läpi, ja mikä tahansa hyökkäys piqueteroja vastaan toisi tuhansia ihmisiä slummista tielle tukemaan sulkua, mikä nostaisi vakavan yhteenoton uhkaa.

Elokuussa 2001 piqueterojen maanlaajuinen mobilisaatio sulki yli kolmesataa moottoritietä koko maassa. Yli 100 000 työtöntä osallistui ja maan talous lamaantui. Tuhansia pidätettiin ja viisi kuoli, mutta liike jatkoi kasvuaan ja saavutti uusia voittoja epähierarkkiselle ruohonjuuritason organisoinnille.

Kaupungin naapurustokokouksissa vallitseva autonomian henki ja suora demokratia olivat tuttuja piqueteroille jo vuosia aikaisemmin, sillä molemmat liikkeet tuntevat tervettä epäluottamusta kaikkea toimeenpanovaltaa kohtaan. Joka kunta on järjestäytynyt naapurustorakenteella, ja kaikki päätökset tehdään piquetero-kokoontumisissa. Jos hallitus haluaa neuvotella toiminnan ollessa käynnissä, piqueterot kieltäytyvät valitsemasta johtajia tapaamiseen viranomaisten kanssa ja vaativat viranomaisia saapumaan katusululle, missä kaikki osallistujat voivat keskustella vaatimuksista ja päättää yhdessä, hyväksyäkö tarjottuja sopimuksia. He ovat nähneet liian usein johtajien ja edustajien myyvän itsensä tai muuten käyttävän valtaa väärin, ja ovat siksi päättäneet rakentaa radikaaleja vaakatasoisia rakenteita minimoidakseen vallan korruptoivaa vaikutusta.

Tärkeimpiä vaatimuksia ovat yleensä väliaikaisten valtion tukemien työpaikkojen luominen. Kun niistä on päästy sopimukseen, piqueterot päättävät kollektiivisesti siitä, kuka saa työn. Päätös perustuu tarpeeseen ja tiesuluilla tehdyn työn määrään. Jos töitä ei ole tarpeeksi, niitä kierrätetään ja palkat jaetaan. Seuraavaksi neuvotellaan muista vaatimuksista: ruokapakettien jakamisesta, vangittujen piqueterojen vapauttamisesta ja julkisesta rahoituksesta paikalliseen infrastruktuuriin, kuten teihin, terveyteen ja koulutukseen.

Muuan ystävä näyttää meille videokuvaa naisesta viime viikon piquetero-sululla öljynjalostamolla. Hän istuu palavista autonrenkaista rakennetun barrikadin takana, hänen suustaan puuttuu hampaita ja hänen silmänsä loistavat. "Tämä on vaarallista, tietenkin tämä on vaarallista, mutta meidän on taisteltava. Emme voi mennä kotiin, koska kukaan ei tuo mitään rappusillemme... töitä, ruokaa lapsillemme, kouluja, jotka katoavat parhaillaan, sairaaloita... jos minä loukkaannun nyt ja joudun sairaalaan, siellä ei ole edes siteitä minulle. Joten jos lakkaamme taistelemasta, kaikki nämä asiat katoavat... meidän on jatkettava."

Osassa maata piqueterot ovat luoneet "vapautettuja alueita", joilla heidän mobilisointivoimansa on suurempi kuin mikään, mitä paikallishallitus voi tehdä. General Mosconissa, entisessä rikkaassa öljykaupungissa kaukana pohjoisessa, työttömyystaso ylittää 40%. Liike pyörittää kaupungissa yli kolmeasataa eri projektia: leipomoita, luomutiloja, klinikoita ja vedenpuhdistusta.

Merkittävää on se, että tämä radikalismi, jonka takana on maan syrjäytetyimmät ja köyhimmät ihmiset ja jonka taktiikat ovat äärimmäisen militantteja - palavia barrikadeja, suljettuja teitä, naamioituneita protestoijia heiluttamassa nuijia - ei ole karkottanut yhteiskunnan muita osia. Itse asiassa tukea tulee koko liikkeeltä.

"Kun ihmiset suuttuvat, he hallitsevat verellä, tulella ja hiellä", selittää nuori piquetero, jonka kasvoja peittää "Punk's Not Dead" -paita. "Menetimme seitsemän toveria Plaza de Mayolla. Heillä ei ollut poliittisia tunnuksia tai ideologiaa, he olivat vain nuoria argentiinalaisia ja halusivat vapautta. Silloin hallitus tajusi, että ihmiset haluavat heittää heidät ulos... Ne, jotka ovat vallassa, pelkäävät, etteivät he voi määräillä meitä kuten ennen. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen. Kaikki sosiaaliluokat, työttömät ja työläiset, sanovat "liika on liikaa" yhdessä niiden kanssa, joilla on satatuhatta dollaria, joita ei saa ulos pankista, niiden, jotka säästivät kädet vereslihalla, meidän, joilla ei ole mitään syötävää. Me olemme kaikki argentiinalaisia, kaikki saman lipun alla, emmekä halua tämän tapahtuvan uudestaan..." Nuori piquetera, Rosa, tiivistää saman: "Kun naisilla ei ole ruokaa lapsilleen, hallitus tulee kaatumaan, oli se millainen hallitus hyvänsä."

Taistelu on sama

15.2.2002. Tänä iltana meillä on etuoikeus nähdä taistelun eri virtauksien yhdistyvän Plaza de Mayolla. Yhtäkkiä meteli yhdestä nurkasta leviää väkijoukkoon ja kaikki kääntyvät katsomaan piqueterojen saapumista. Sankarillisina, kuin vapautusarmeija saapumassa kaupunkiin; naamioituina, tatuoituina ja intohimoisina piqueterot marssivat, muodostaen puunuijistaan muurin ympärilleen. Suunnaton meteli tervehtii heitä, kun he valuvat aukiolle.

Ilotulitteet räjähtelevät väkijoukon yllä, kun Plaza de Mayon äidit etenevät tervehtimään piqueteroja. Äitien pieniä, vanhoja kasvoja reunustavat valkoiset huivit, joihin on kirjoitettu heidän kadonneiden lapsiensa nimiä. Äitien sinivalkoiset liput yhdellä puolella, piqueterojen puiset nuijat toisella nousevat ihmisten päiden yläpuolelle. Symboliensa kehystäminä he syleilevät, ja ilta värähtelee aukion laulun tahtiin: "Piquete y cacerolazo, la lucha es una sola", taistelu on sama.

Tänä iltana näemme uskomattoman yhdistymisen, joka ylittää niin monia luokan ja kulttuurin rajoja. Näyttää, kuin kapinan jokainen sosiaalinen sektori olisi ryhtymässä yhteistyöhön. Vallankumoukselliset kaudet ovat aina yhdistymisen aikoja - niitä hetkiä, jolloin näennäisen erilliset prosessit yhdistyvät räjähtäväksi kriisiksi. Argentiina on räjähtämässä juuri nyt - mitä tahansa voisi tapahtua - käynnissä on valtava sosiaalinen koe joka voi kasvaa ensimmäiseksi suureksi kapitalisminvastaiseksi kansannousuksi 2000-luvulla.

Neljältä aamulla aukio on tyhjä. Väkijoukko on hitaasti valunut pois, palannut omille nurkilleen, ja kaupunki on taas hiljainen. Pieniä ryhmiä istuu nurmikolla jutellen, juoden, tupakoiden - kyse voisi olla mistä tahansa perjantai-illasta missä hyvänsä kaupungissa. Tämän erottaa siitä kuitenkin ihmiset, jotka maalaavat aukiolle joulukuussa murhattujen nimiä ja pieni ryhmä, joka kumartuneena kannettavan silkkipainon ylle painaa t-paitoihin iskulausetta "yo decido", minä päätän.

Käännös: Hanna Nikkanen

Que se vayan todos IV: Vaihtoehtoja
10.08. 21:13 John Jordan & Jennifer Whitney

Argentiinan talous on ollut vapaapudotuksessa joulukuusta lähtien. Tekstikokonaisuus "Que se vayan todos" ("Menkööt kaikki") kuvaa taloudellisen kriisin synnyttämiä rakenteita maassa, jonka hallinto on rikki. Sarjan neljäs teksti kertoo vaihtoehdoista, joita maahan syntyy: kansa luopuu pesoista ja valtaa työpaikkansa.

Politiikkaa ilman puolueita

16.2.2002. Heräämme seuraavana aamuna ja kuulemme, että paavin mukaan Argentiina on "esianarkistisessa" tilassa. Hän tuntuu seuraavan presidentti Duhaldea, joka helmikuun ensimmäisellä viikolla sanoi, että "Argentiina on anarkismin reunalla". Viikoja myöhemmin talousministeri liittyy kuoroon kertoen kansainvälisten pankkiirien tapaamiselle: "Vaihtoehtomme ovat jatkuvuus ja anarkia." Hassua, miten tuota sanaa viljellään silloin, kun valta tuntee itsensä uhatuksi.

Vaikuttaa siltä, että he käyttävät sanaa "anarkia" maalatakseen kuvia kaaoksesta, tuhosta, tottelemattomuudesta, nihilismistä, lain ja järjestyksen kaatumisesta. He tuskin käyttävät sitä kuvaamaan anarkismin todellista henkeä, joka on spontaanisti valloittanut Argentiinan kadunkulmat, puistot ja torit: ihmisten yksinkertaista halua elää ilman johtajia, vapaina hallitsemaan itseään.

Virkistävää on se, että tämä henki on syntynyt niin spontaanisti ja ettei kukaan, paitsi muutama väsynyt politico (ja tietenkin valtio), käytä sanaa anarkismi. Se on yllättävää, sillä Argentiinassa toimi maailman suurin anarkistiliike 1900-luvun alussa. Mutta kukaan ei tarvitse 1800-lukulaisia ismejä, sanoja, jotka vangitsevat merkityksiä, jotka viekoittelevat ihmisiä lahkolaisen lokeron selkeyteen ja turvaan ja vie toiset teloitusryhmän eteen. Lokerot johtavat niin helposti fundamentalismiin ja dogmaattisuuteen, rajoittaen muutoksen mahdollisuutta.

Kapinasta jälleenrakennukseen

Viime vuosikymmenien IMF:n vastaiset protestit muodostavat selkeän kuvion. Indonesiasta Nigeriaan, Ecuadorista Marokkoon ihmiset ovat ilmaisseet epätoivoaan ja vihaansa säästötoimenpiteistä, jotka ovat tuhonneet heidän elämänsä. Mellakoita on puhjennut, joskus armeija kutsutaan töihin, toisinaan hallituksia kaatuu; IMF kuitenkin säilyy ja säästöohjelmat jatkuvat. Mikään ei muutu, paitsi lisääntyvä köyhyys ja epäluottamus.

Buenos Aires Herald kertoo uudesta tietokonepelistä, jonka nimi on "Ole ministeri" ja jossa pelaajan on toimittava Brasilian talousministerinä. Ministerin on pidettävä valtio pystyssä markkinakriisien, pankkikonkurssien ja valuutan devaluaation keskellä. Kirjoittajan mukaan pelin tarkoitus on "testata taitojasi korkojen, inflaation, budjetin ja velkojen tasapainottelemisessa".

Ilmeisesti terveydenhuoltokriisin ja ruokamellakoiden hallitseminen eivät kuulu "Ole ministeri"-pelin haasteisiin.

Tuoreessa haastattelussa tutkiva journalisti Greg Palast paljasti, kuinka hyödyllisiä mellakat ovat IMF:lle. Palast kuvasi keskustelua Maailmanpankin entisen pääekonomistin Joseph Stiglitzin kanssa: "'...minne menemmekin, jokaisessa maassa päädymme sotkeutumaan asioihin, tuhoamaan talouden, ja jätämme heidät liekkeihin', sanoi Stiglitz. Hän sanoi kyseenalaistaneensa tämän ja joutuneensa siksi ulos. Mutta Stiglitzin mukaan he jopa tavallaan luottavat mellakoihin. He tietävät, että jos he kiristävät maan tiukalle ja tuhoavat sen talouden, tuloksena on mellakointia kaduilla. He kutsuvat sitä IMF-mellakaksi. Toisin sanoen, kun teillä on mellakoita, te häviätte. Pääoma pakenee maasta ja antaa IMF:lle tilaisuuden tiukentaa vaatimuksiaan."

IMF ei odota sitä, että ihmiset ottavat ohjat omiin käsiinsä ja siirtyvät vastarinnasta rakentamiseen, mellakoinnin raivosta vaihtoehtojen luomisen riemuun. Kun talouden kriisi repii Argentiinan sosiaalista kudosta ja työntää enemmän ihmisiä reunalle, toivon ja epätoivon välisestä tilasta tulee luova tila muutokselle. Naurun ja kyyneleiden välissä elää optimismi, radikaalin sosiaalisen muutoksen tila.

Tämä optimismi antoi Zanónin keramiikkatehtaan työläisille Neuquénissa tilaisuuden vallata tehtaansa, yhden Latinalaisen Amerikan suurimmista keramiikkatehtaista. Viimeisten kuuden kuukauden aikana valtaajat ovat pyörittäneet tehdasta ällistyttävin tuloksin. Tehdas lopetti tuotantonsa viime vuonna ilmoittaen, ettei se enää tuottanut voittoa eikä voisi maksaa työntekijöiden palkkoja. Työläiset, jotka eivät halunneet liittyä Argentiinan työttömien kasvaviin riveihin, päättivät vallata tehtaan ja pitää tuotantolinjat toiminnassa omin voimin.

"Kahden päivän työn jälkeen pystyimme maksamaan kuukauden palkat kaikille työntekijöille", selitti Godoy, yksi 326 valtaajasta. Tämä paljasti, mihin yhtiön tuotot olivat todella kadonneet. Työntekijät myyvät tiiliä 60%:lla entisestä hinnasta ja ovat muodostaneet nuorten myyjien verkoston, joka hoitaa myynnin kaupungissa. José Romero, tehtaan huoltomies, lisää: "Tämä taistelu on todella avannut silmiämme monien asioiden suhteen."

Kuten niin monet liikkeen osanottajat, valtaajat kritisoivat hierarkkisia järjestelmiä. Godoy jatkaa: "Nyt meillä ei ole kokopäiväisiä luottamusmiehiä. Luottamusmiehet työskentelevät kahdeksan tuntia päivässä kuten ennenkin ja liittotyö hoidetaan sen jälkeen. Päätökset tehdään työntekijöiden yleiskokouksissa, ei suljettujen ovien takana."

Valokuvissa tehtaan työntekijät nauravat ja vitsailevat nostaessaan tiiliä uuneista. Ursula Le Guinin romaanissa The Dispossessed, joka on ehkä uskottavin ja koskettavin englanninkielinen kuvaus antiautoritäärisestä yhteiskunnasta, sana työlle ja leikille on sama. Zanónin työntekijät ovat ehkä alkaneet tehdä tästä unelmasta totta.

Samaan aikaan kaivos Río Turbíossa on vallattu, samoin kuin tekstiilitehdas Buenos Airesissa. Tekstiilitehdas avasi vastikään ovensa kansainvälisen naisten päivän festivaalille. Nämä työntekijöiden johtamat yritykset näyttävät mallia muille argentiinalaisille tehtaille, ja kertovat ehkä jotain siitä, miten "uudessa" Argentiinassa tehdään bisnestä.

Muuan tehtaanomistaja kutsui työntekijänsä yhteen ollessaan vararikon partaalla. Hän kertoi, ettei voisi enää maksaa palkkoja, mutta antaisi sen sijaan tehtaan tuottamat peitot työntekijöille, jotka voisivat joko myydä ne tai viedä vaihtomarkkinoille vaihdettavaksi muihin hyödykkeisiin. Ehkä häntä huolestutti Zanónin näyttämä esimerkki, tai ehkä hän vain käsitti, miten hyödytöntä on jatkaa tavanomaista bisnestä näin epätavallisina aikoina.

Kansan taloutta

16.2.2002. Vaihtomarkkinoilla näkee toisen esimerkin siitä, miten tarve synnyttää luovuutta, joka auttaa argentiinalaisia selviämään kriisistä. Vierailemme Trueque La Estaciónilla, Aseman vaihdossa, joka kokoontuu kahdesti viikossa nelikerroksisessa yhteisökeskuksessa kaupungin laidalla. Oppaanamme toimii Ana, ujo silmälasipäinen insinööri. "Poliitikot ovat varastaneet kaiken kansalta, he haluavat kontrolloida kaikkea," Ana selittää. "Ihmiset tulevat tänne, koska he eivät halua olla osa systeemiä.

Paikka on täpötäynnä. Mahdumme tuskin kulkemaan käytävillä, joilla uteliaat tutkivat pöydillä tarjottuja tavaroita ja palveluja. Täällä voi ostaa, tai oikeammin vaihtaa, mitä tahansa munista puskuritarroihin, minihameista mausteisiin, kurkuista koristeellisiin vessapaperitelineisiin, kunhan valuuttana käytetään vaihdon omia Monopolista muistuttavia seteleitä.

Systeemi on yksinkertainen: ihmiset tuovat tuotteensa torille ja myyvät niitä vaihdon luottoa vastaan. Myyjä voi sitten käyttää luottoaan tarvitsemiensa tuotteiden ostamiseen. Jos et omista mitään vaihdettavaa, voit ostaa luottoa käteisellä. Mutta useimmilla on jotain vaihdettavaa, ainakin jos mielikuvitus riittää. Ja vaikka nämä ihmiset kärsivät akuutista käteispulasta, heillä on runsaasti mielikuvitusta.

Roina peittää joitakin pöytiä, kun taas toisten tiskit ovat siististi järjestuksessä. Nuori nainen istuu alusvaatepinon takana lukemassa Nietzcheä, ja naapurissa lastaan kantava äiti käy vilkkaasti kauppa kotitekoisilla piirakoilla. Yhdellä pöydällä Frederick Forsythen romaani kilpailee huomiosta juorulehden ja Espanjan sisällissotaa käsittelevien kirjojen kanssa. Portaiden juurella bolivialainen indígena-perhe juttelee vihanneslaatikoiden yli. Yläkerrassa valkotakkinen lääkäri tarjoaa verenpaineenmittausta ja hammaslääkäri esittelee toimenpidettä tekohampaiden avulla. Yhdessä huoneessa leikataan hiuksissa, toinen tarjoaa manikyyrejä ja tarot-ennustuksia. Tarjolla on teknisen piirtämisen tunteja neuvontaa siirtolaisille. Välillä truequen radioasema ilmoittaa rätisevän keskusradion kautta uusista palveluista.

Vaihtokerhot alkoivat vuonna 1995, kun laman vaikutukset alkoivat tuntua kaupungissa. Ne ovat sittemmin kasvaneet kokonaiseksi verkostoksi ja ne tunnetaan nyt nodoina, keskittyminä. Tällä hetkellä maassa toimii yli tuhat nodoa, ja yli kaksi miljoonaa ihmistä osallistuu vaihtoon. Monelle se on ainoa tapa selvitä talouden kriisistä.

Lähtiessämme rakennuksesta törmäämme kojunpitäjään, jonka kanssa puhuimme iltapäivällä. Hän on tyylikkäästi pukeutunut nelikymppinen nainen, joka vilkuttaa hyvästiksi. Uupunut suru hänen silmissään on ristiriidassa eloisan ympäristön kanssa, ja hänen huulensa muodostavat äänettä sanat: "Meillä on nälkä."

Käännös: Hanna Nikkanen

Que se vayan todos V: Odottamattomia käänteitä
11.08. 23:02 John Jordan & Jennifer Whitney

Argentiinan talous on ollut vapaapudotuksessa joulukuusta lähtien. Tekstikokonaisuus "Que se vayan todos" ("Menkööt kaikki") kuvaa taloudellisen kriisin synnyttämiä rakenteita maassa, jonka hallinto on rikki. Sarjan viidennessä osassa korkokenkä rikkoo pankin ikkunan, johtajat puhuvat synkkiä ja mainostaulut seisovat tyhjinä.

Varo porvariblokkia!

18.2.2002. On maanantai ja keskipäivä. Me olemme Avenida Floridalla, joka on Buenos Airesin tärkein ostoskävelykatu ja McDonaldseineen, Tower Recordseineen, Benettoneineen muistuttaa Lontoon Oxford Streetiä. Tämä toimistokeskustan reunalla kulkeva katu on yleensä täynnä pankkiireja ja sijoittajia nopealla lounastauolla. Tämä päivä on erilainen. Ostoskassien rahina hukkuu huumaavaan meteliin.

Noin kahdensadan ihmisen joukko takoo metalliverhoa, joka suojaa pankin sisäänkäyntiä. He hakkaavat vasaroilla ja sorkkaraudoilla. Eräs nainen riisuu kenkänsä käyttääkseen sitä työkaluna. Rakennuksen julkisivu tärisee raivokkaasti satelevien iskujen voimasta. Jotkut onnistuvat tekemään reikiä metalliin, ja hansikoidut kädet repivät levyt irti toisistaan. Yhtäkkiä haarniska kaatuu ja väkijoukko hurraa.

Kourallinen ihmisiä erkanee muista ja valtaa vastapäisen pankin aulan. Hetkessä kaikki kuusi pankkiautomaattia ovat säpäleinä, lasinsiruja lentää ja nainen maalaa marmoriseinään sanan "chorros", roistot. Hermostuneet työntekijät katsovat lasiseinän takaa. Pankkiirit kääntyvät pois.

Väkijoukko jatkaa syyttävää lauluaan, "ladrones, ladrones", varkaat. Seuraavaksi vaihdetaan pidempään lauluun: kaikki hyppivät ilmaan ja heiluttavat salkkujaan. Käännös kuuluisi jotakuinkin "Se, joka ei hypi, on pankkiiri, se, joka ei hypi, on varas..." Kun huuto vaimenee, kaikki lähtevät aulasta ja jatkavat seuraavaan pankkiin, joka sijaitsee viidenkymmenen metrin päässä.

Taktiikat ovat tuttuja nykyaikaisista protesteista: rikotut ikkunat, graffiti pankin seinässä, pääoman symbolien rikkominen. Tiedotusvälineet ovat viime vuosina polttaneet nämä kuvat mieliimme yrityksessään hajottaa ja halventaa kasvavaa antikapitalistista liikettä, jota kutsutaan "terroristeiksi", "väkivaltaisiksi anarkisteiksi", "villiintyneeksi väkijoukoksi". Lontoosta Genovaan Seattlen, Prahan ja Quebecin kautta tarina on ollut sama, kuvat samoja. Symbolisen tuhon rituaalit on toistettu aina uudestaan; draama, joka myy lehtiä ja irrottaa huomion todellisista kysymyksistä.

Täällä Buenos Airesissa kaikki on toisin. Ensinnäkin on mahdotonta erottaa mielenosoittajia ohikulkijoista. Miehiä tummissa puvuissa, salkku toisessa kädessä, vasara toisessa. Naiset kultakoruineen, käsilaukkuineen, korkokenkineen jakamassa spraymaalia keskenään. Nimettömiä liituraitatyyppejä lounastauollaan liittymässä joukkoon ja sitten sulautumassa taas ohikulkijoihin. Kävelykadulla kulkeminen oli ällistyttävää - liikkeet pysyivät auki, jättivät ovensa ja ikkunansa levälleen pelkäämättä ryöstelyä tai paikkojen rikkomista. Oli selvää, että kohteena ovat pankit ja vain pankit. Jopa McDonald's, yleensä ensimmäinen paikka jossa sirpaleet lentävät, piti ovensa auki. Paikkaa vartioi vain jokapäiväinen yksinäinen vartija.

Toinen suuri ero on se, ettei tämä ole musta blokki - missään ei näy huppareita. Kukaan ei peitä kasvojaan, paitsi yksi nainen, joka piiloutuu sanomalehden ja aurinkolasien taakse. Se on ymmärrettävää, jos on selvinnyt 30 000 ihmisen katoamisista. "Militantin" ja usein machon salaperäisyyden henki on poissa. Olemme päivänvalossa. Kun pankkia tuhotaan, naapurissa ihmiset ostavat lenkkareita ja kourallinen poliiseja seisoo paikallaan voimatta tehdä mitään. Tämä on avoiminta, vastuullisinta ja kurinalaisinta omaisuuden tuhoamista, mitä olemme ikinä todistaneet - sitä tuskin voi kutsua mellakaksi, kun poliisi ei tappele vastaan. Se on varmasti myös surrealistisinta. Jos näitä ihmisiä on kutsuttava blokiksi - ja miksi ei, liikkuvathan he yhtenä ryhmänä - olkoon se sitten "porvariblokki".

Ahorristat, säästäjät, järjestävät mielenosoituksen kolme kertaa viikossa. Kun me seurasimme heitä, ryhmä vieraili 17 pankissa. Etukäteen oli vaikea kuvitella naisia ostoskasseineen korkokengät jalassa potkimassa firmojen ikkunoita, tai sitä leveää huulipunaista virnistystä, kun lasi särkyy. Samana päivänä he myös saartoivat jokaisen kohtaamansa rahankuljetusauton ja peittivät ne graffitilla. Liituraitamiehet väänsivät renkaiden pultit irti, toiset tiirikoivat konepellin auki ja repivät johtoja irti käynnissä olevasta moottorista. Tavalliset äidit hyppivät autojen katoilla ja rikkoivat kaiken minkä pystyivät: sivupeilit, etuvalot, rekisterikilvet, tuulilasinpyyhkijät ja antennit.

Kolmen tunnin ajan aikana tuona maanantai-iltapäivänä käsityksemme maailmasta kääntyi ylösalaisin, ennakkoluulomme sulivat pois. "Tuo voisi olla äitini", ajattelimme.

Ahorristat ovat niitä keskiluokkaisia ihmisiä, joiden vuosikausien säästöt hallituksen corralito jäädytti. Puvuissa ja solmioissa he eivät vaikuta niiltä ihmisiltä, jotka tuhoaisivat yhtiöiden omaisuutta. He ovat arkkitehtejä, ohjelmoijia, lääkäreitä, kotiäitejä, kirjanpitäjiä ja jopa pankkivirkailijoita. Eräs jakoavainta ja metallikulhoa pitelevä jakkupukuinen pankin työntekijä selitti: "Eivät vain pankit ole varkaita, vaan myös hallitus ja suuryhtiöt. He takavarikoivat rahan, joka meillä oli pankeissa. He varastivat sen." Hän vaikenee, sitten heristää nyrkkiään: "Minä olen vihainen!"

Eivätkä ahorristat ole kuitenkaan pelkkää itsekästä pikkuporvaristoa, joka huolehtii vain omasta rahastaan. Heidän taistelunsa on murtautunut ulos oman edun rajoista ja kritisoi nyt koko sosiaalista järjestelmää. He ovat julkisesti antaneet tukensa piqueteroille ja monet osallistuvat naapurustokokouksiin.

"Monen muunkin asian kuin vain hallituksen pitää muuttua", sanoo Carlos, ohjelmoija, joka on maalannut iskulauseita pukuunsa. Samasta asiasta puhuu piquetero Alejandro: "Me piqueterot ja kaikki muut, jotka taistelevat, vaadimme sosiaalista muutosta. Emme enää usko kapitalistiseen uusliberalismiin."

Odottamatonta ennustamassa

"Poliitikkojen ja taloudellisen eliitin kohtaama halveksunta on täydellistä", sanoo José Luis Coraggio, liikkeessä aktiivinen Buenos Airesin yliopiston opettaja. "Kukaan heistä ei voi kävellä kaduilla kuulematta solvauksia tai saamatta sylkeä niskaansa. On mahdotonta ennustaa mitä tapahtuu. Ensi kuussa, tai ensi viikolla, Duhalde voi kaatua, voimme olla kaaoksessa tai rakentaa uutta maata, joka ottaa etäisyyttä puhdasoppiseen kapitalismiin ja uusliberalismiin."

IMF ja globaalin kapitalismin kannattajat pelkäävät eniten juuri etääntymistä kapitalismin opeista. Viime vuonna Fidel Castro aiheutti diplomaattisen myrskyn syyttäessään Argentiinaa "jenkkien saappaan nuolemisesta". Tällä hetkellä kyseinen saapas roikkuu Argentiinan kasvojen yllä ja alkaa epäilemättä potkimaan, ellei hallitus löydä tapaa tyydyttää kansainvälisen pääoman vaatimuksia ja palaa pian jatkamaan nuolemista.

Hallitus on puun ja kuoren välissä - vaikka se nauttisikin edes vähäistä luottamusta argentiinalaisten keskuudessa, mikä ei selvästikään pidä paikkaansä, se ei pystyisi tyydyttämään sekä kansalaisten että IMF:n toiveita. Mitä on tehtävissä?

Perinteiset lääkkeet vaikuttavat hyödyttömiltä, kun maan valuutta vajoaa tasaisesti vaihtomarkkinoilla. Kansa jonottaa tuntikausia vaihtopisteiden ulkopuolella vaihtaakseen pesonsa dollareiksi ennen kuin käteinen muuttuu leikkirahaksi. Hallitus asetti epätoivoissaan rajoituksia vaihtokurssille, mutta tämä yritys markkinoiden keinotekoiseen kontrolliin raivostutti IMF:ää entistä enemmän. Doug Smith, analyytikko Wall Streetillä vastaa seuraavasti: "Ainoa ratkaisu olisi antaa joitain uskottavia lausuntoja ja saada IMF:n tuki sen sijaan, että he yrittävät laittaa laastareita jokaisen ongelman päälle." Uskottavia lausuntoja ei valitettavasti ole, ja haavat ovat liian syviä laastareille.

Viime aikoina keskustelussa on kuultu uudenlaista kieltä. IMF:n puheenjohtaja Horst Koehler ilmoitti, että "...ilman tuskia [Argentiina] ei pääse ulos tästä kriisistä." Presidentti Bush vaati Argentiinaa tekemään "kovia päätöksiä" ennen kuin kaivattua taloudellista apua edes harkittaisiin, ja presidentti Duhalde itse sanoi, että asiat menevät vielä paljon huonommiksi ennen kuin ne kääntyvät paremmiksi.

Pohjustetaanko tällä kovalla puheella sotilasvallankaappausta? Argentiinahan on kokenut useampiakin viimeisen vuosisadan aikana. Mutta ottaen huomioon diktatuureista syntyneen epäluottamuksen armeijaa kohtaan vaihtoehto tuntuu epätodennäköiseltä - eikä kukaan sitä paitsi halua ottaa vastuullen tämänhetkistä tilannetta, ei edes armeija.

Itse asiassa armeijakin tuntuu kärsivän tyytymättömyydestä. Muuan upseeri sanoi toimittajille: "Vaikka tilanne muuttuisi anarkiaksi tai sisällissodaksi ja minua pyydettäisiin puuttumaan, tärkein huoleni olisi se, tottelevatko mieheni käskyjäni."

Todennäköisempää kuin vallankaappaus tai CIA:n tukema haltuunotto "järjestyksen palauttamiseksi" (tavallinen käytäntö Latinalaisen Amerikan historiassa), on toisenlainen ulkopuolinen interventio. "Jonkun on johdettava maata tiukalla otteella", kirjoittavat kaksi talouden professoria Financial Timesissa nerokkaalla otsikolla "Argentiinaan ei voi luottaa". Artikkeli ehdottaa, että Argentiinan on "luovuttava itsenäisyydestään kaikkien taloudellisten kysymysten suhteen", sen täytyy hyväksyä "radikaaleja muutoksia ja ulkomainen kontrolli ja valvonta hallinnon kulujen, rahan painamisen ja verohallinnon suhteen", mielellään "ulkomaisten keskuspankkiirien neuvostolta" "pienistä neutraaleista maista". Toisin sanoen ikään kuin belgialaiset, tanskalaiset ja sveitsiläiset pankkiirit johtaisivat Ison-Britannian keskuspankkia.

Vaikka yllättävät mielipidemittaukset kertovat, että 47% väestöstä haluaisi antaa suuria osia Argentiinan hallinnosta kansainvälisten asiantuntijoiden käsiin, pankkiireja kohtaan tunnettu epäluottamus on niin suurta, että vielä useampien ulkomaalaisten pankkiirien saapuminen maahan tuskin rauhoittaisi kansan hermoja. Kuten Enrique Garcia, Andien kehityspankin johtaja sanoi hiljattain: "Ihmiset kaduilla ovat sitä mieltä, että pankkisektori on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua."

Katujen ja kokoontumisten henki on se, että ihmiset voivat hallita itseään. Toisen tutkimuksen mukaan joka kolmas kansalainen oli osallistunut naapurustokokoukseen, ja 35% sanoo kokousten olevan "uudenlaista poliittista järjestäytymistä". Suoran demokratian ja itseorganisaation henki ei ole ikinä ollut niin vahva kuin silloin, kun katsoimme naapurustoryhmien kokoontuvan Buenos Airesin pitkissä, lämpimissä illoissa. Presidentti Duhalden mukaan "on mahdotonta perustaa hallintoa naapurustokokouksiin" ja "demokraattinen tapa osallistua ja järjestäytyä on äänestämällä". Argentiinalaiset ovat oppineet itse käytännön kautta demokratian todellisen merkityksen, ja heidän korvansa ovat kuuroja poliitikkojen tyhjille sanoille.

Yhtenä iltana naapurustokokouksen jälkeen keski-ikäinen mies, joka oli aktiivinen taistelussa sotilasdiktatuuria vastaan, kääntyi puhumaan meille ja sanoi luottamuksellisella äänellä: "Viimeisen kuukauden aikana olemme saavuttaneet enemmän kuin saavutimme neljässäkymmenessä vuodessa. Neljässä lyhyessä viikossa olemme antaneet itsellemme tarpeeksi toivoa seuraavien neljänkymmenen vuoden ajaksi."

Vaihtoehtoja siis on huolimatta hallituksen sokeasta tottelevaisuudesta IMF:n vaatimuksille. Argentiina voi valita itsenäisyyden ja miehityksen välillä, ihmisten paikallisten toiveiden ja pääoman globaalien vaatimusten välillä, demokratian ja imperiumin välillä, elämän ja rahan välillä, toivon ja epätoivon välillä.

Vahdi tätä tilaa

15.2.2002. Kun laskeuduimme Buenos Airesiin, odotimme näkevämme merkkejä kansannoususta. Tuntuisiko tämä lentokenttä erilaiselta? Olisivatko tiet tukossa, täynnä autoja tai kansaa? Toimisiko jätehuolto tai postinjakelu?

Saapuessamme ensimmäistä kertaa maahan, jota heiluttaa massiivinen sosiaalinen kapina, pohdimme, mikä jokapäiväisessä elämässä olisi muuttunut. Matkalla kaupunkiin näimme ensimmäisen vihjeen. Lentokentälle johtavan moottoritien hedelmättömät reunat, niin samanlaiset kaikkialla maailmassa, ovat aina täynnä suuria mainostauluja kertomassa kansainvälisen like-elämän perusnimistä: Visa-kortteja, kännyköitä, hotelleja, lentoyhtiöitä. Tällä steriilillä maanrepaleella jokin oli toisin.

Yli puolet tauluista oli tyhjiä, suuria valkoisia tiloja siinä, missä mainosten kuuluisi olla. Niissä oli jotain todella kaunista ja viekoittelevaa. Ne seisoivat valtavina ja tyhjinä, ilman kulutuksen myrkyllisiä kuvia, vapautettuina kaupasta ja täynnä mahdollisuuksia. Jotenkin ne kuvasivat sitä muutoksen tilaa, jossa maa on. Ne puhuivat tauosta, valkoinen paperi täyttämistä odottaen: ne olivat se tila, jossa yhteiskunta voi kuvitella jotakin erilaista. Tila, jossa ihmiset voivat aloittaa unelmien muuttamisen toiminnaksi.

Käännös: Hanna Nikkanen

Que se vayan todos VI: Jälkikirjoitukset
12.08. 18:23 Jordan - Whitney - Nikkanen

Argentiinan talous on ollut vapaapudotuksessa joulukuusta lähtien. Tekstikokonaisuus "Que se vayan todos" ("Menkööt kaikki") kuvaa taloudellisen kriisin synnyttämiä rakenteita maassa, jonka hallinto on rikki. Sarjan viimeisessä osassa kirjoittajat arvioivat Argentiinan kriisin merkitystä antikapitalistiselle liikkeelle ja kapitalistiselle maailmalle. Kääntäjän jälkikirjoitus kyseenalaistaa kirjoittajien tulkinnat ja pohtii IMF:n epäonnistumisen syitä.

Kirjoittajien jälkikirjoitus globaalille antikapitalistiselle liikkeelle (lyhennetty)

"Argentiinan kriisi on pian muuttumassa jonkinlaiseksi taloudelliseksi mustetahratestiksi, jota kaikkien ideologisten suuntausten ekonomistit ja teoreetikot käyttävät todistaakseen ajatuksensa", sanoo Financial Times. "Washingtonin konsensuksen vastustajat sanovat, että Argentiinan kokemukset kertovat IMF:n reseptien seuraamisen vaaroista. Vapaakaupan puolustajat sanovat, että Argentiinan tilanne näyttää, miten vaarallista on viivyttää [talouden] todellista avaamista."

Argentiina voi olla se kriisi, joka peruuttamattomasti repii auki laajenevan murtuman uusliberalismin haarniskassa - etenkin, jos tapahtumat jatkavat samalla kurssilla muualla Latinalaisessa Amerikassa. Viimeaikaiset tapahtumat Venezuelassa ja Brasilian presidentinvaalien mahdollinen vasemmistovoitto osoittaa suuntaa poispäin Washingtonin konsensuksesta alueella.

Viime vuosikymmenellä olemme todistaneet uusliberalistisen mallin uskottavuuden alamäkeä. Liikkeiden muodostama liike on noussut esiin jokaisella mantereella ja haastanut pääoman näennäisen pysäyttämättömän etenemisen. Chiapasista Genovaan, Seattlesta Porto Alegreen, Bangaloresta Sowetoon ihmiset ovat vallanneet kadut, ryhtyneet suoraan toimintaan, toteuttaneet itse-organisaation malleja ja juhlineet autonomian, monimuotoisuuden ja yhteistyön radikaalia henkeä. Liikkeet näyttivät pysäyttämättömiltä kun tapahtumat kasvoivat, yhä erilaisemmat ryhmät yhdistivät voimansa ja Maailmanpankki, IMF ja G8 pakotettiin kokoontumaan vuortenhuipuilla, diktatuurien suojissa tai tuhansien mellakkapoliisien takana. Liike sai toivoa nähdessään heidät puolustuskannalla, yrittämässä oikeuttaa olemassaoloaan.

Kansainvälisiä inspiraation verkostoja kehitettiin nopeasti. Pohjimmainen maailmanlaajuinen ongelma määritettiin kapitalismiksi ja tuntui, kuin historia nopeuttaisi tahtiaan, että ehkä seuraavassa vaiheessa onnistuisimme kuvittelemaan ja rakentamaan maailmoja ahneuden ja kilpailun tuolla puolen. Sitten historia teki sen, minkä se parhaiten osaa: yllätti meidät kaikki syyskuun yhdentenätoista, kun kaksoistornit sortuivat. Hetken ajan tuntui siltä, kuin kaikki olisi muuttunut.

Yhtäkkiä toivon korvasi epätoivon ja pelon politiikka. Mielenosoituksia peruutettiin, rahoitus väheni, ja liikkeen sisällä tapahtui paljon etäisyydenottoa. Kommentoijat julistivat antikapitalismin kuolemaa. Guardianin päätoimittaja kirjoitti seuraavasti: "Syyskuun yhdennentoista jälkeen ruokahalu [globalisaatioliikkeelle] on kadonnut, ei ole kiinnostusta, ja vielä muutama kuukausi sitten merkittävät kysymykset näyttävät nyt turhilta." Toiset vihjasivat, että liikkeellä olisi jonkinlainen yhteys terroristeihin. Ison-Britannian kehitysministeri Clare Short totesi, että liikeen vaatimukset ovat samanlaisia kuin Al-Qaidan.

11.9. haastoi aktivistit uudelleenarviointiin etenkin Pohjoisessa. Se vaati meitä kaikkia vetämään syvään henkeä, soveltamaan retoriikkaamme käytäntöön ja ajattelemaan strategisesti - ja pian. Kolme kuukautta myöhemmin historia tuntui nopeuttavan taas tahtiaan, kun Argentiina räjähti ja Enron kaatui. Näytti siltä, että, huolimatta sokean nationalistisesta, rasistisesta ja määrittämättömästä "sodasta terrorismia vastaan", uusliberalismi jatkaisi murenemistaan.

Ehkä suurin haaste globaaleille liikkeille on tajuta, että ensimmäinen erä on ohi ja että Seattlen ja Genovan seinille kirjoitettu iskulause "Me olemme voitolla" voi itse asiassa pitää paikkansa. "Legitimiteetin kriisi" laajenee eksponentiaalisesti lähes joka päivä. Yhtiöt ja Maailmanpankin ja G8:n kaltaiset instituutiot yrittävät jatkuvasti tyynnyttää kasvavaa maailmanlaajuista kansannousua tyhjillä lupauksilla kestävästä kehityksestä ja köyhyyden vastaisesta taistelusta.

Kun valtavirran kommentaattorit puhuvat itsensä pyörryksiin yrittäessään todistaa, että kapitalismi tulee pelastamaan maailman, näyttää selvältä, että ensimmäinen erä on ollut voitto liikkeelle. Ekonomisti James K. Galbraithin mukaan on tapahtunut "vallassaolevan talousteorian lähes täydellinen kaatuminen". Seuraava erä tulee olemaan vaikeampi. Silloin meidän tulee soveltaa kritiikkiä ja periaatteita omissa elämissämme, työskennellä kotona. Tilanne, jossa massakonflikteja kaduilla tasapainotetaan (muttei täysin korvata) luomalla vaihtoehtoja omissa yhteisöissämme, kaupungeissamme, ympäristössämme. Juuri tässä Argentiina voi inspiroida meitä liikkumaan eteenpäin.

Argentiinan tilanne sisältää monia elementtejä antikapitalistisista liikkeistä: suora toiminta, itsehallinto ja suora demokratia; usko monimuotoisuuteen, hajauttamiseen ja solidaarisuuteen; erilaisten sosiaalisten sektoreiden yhteistyö; valtion, ylikansallisten yhtiöiden ja talousinstituutioiden hylkääminen. Ällistyttävintä on se, että kansannousu tapahtui spontaanisti, ilman aktivistien ohjailua, tavallisten ihmisten keskuudessa. Tulos oli todella ruohonjuuritasoinen kapina, joka jatkuu joka päivä, joka viikko, ja johon osallistuu kaikenlaisia ihmisiä.

Argentiinasta on tullut taistelun elävä laboratorio, paikka, jossa tulevaisuuden politiikkaa keksitään. Köyhyyden ja taloudellisen romahduksen alla ihmiset ovat löytäneet riittävästi toivoa jatkaakseen vastarintaa ja riittävästi luovuutta rakentaakseen vaihtoehtoja kapitalismin epätoivolle.

Globaalit liikkeet voivat oppia paljon tältä laboratoriolta. Se on monin tavoin verrattavissa vallankumouksiin Espanjassa 1936, Ranskassa 1968, ja eteläisessä Meksikossa 1994 - kaikki kapinoita, jotka ovat inspiroineet miljoonia ihmisiä koko maailmassa.

Argentiinan liike kohtaa eristämisen vaaran. Ilman kansainvälisen solidaarisuuden turvaa ja rohkaisua se tulee kärsimään suuresti. Valtalehdistö on enimmäkseen unohtanut tilanteen joulukuun mellakoiden jälkeen, ja tapaamamme ihmiset kokivat, ettei maailma näe heidän ongelmiaan. Vaikka moni antikapitalisti on sanonut "luojalle kiitos Argentiinasta", kun toivomme on noussut syyskuun yhdennentoista jälkeisten synkkien päivien jälkeen, useimmat ihmiset Argentiinan kaduilla eivät tiedä tarjonneensa tätä optimismia kenellekään.

Jos siemenet liikkeen ensimmäiseen erään nousivat Chiapasista, Argentiina voi olla se paikka, missä siemenet alkavat kasvattaa juuria. Meidän on keksittävä luovia tapoja tukea kapinaa ja oppia siitä, kuten zapatistien kanssa teimme.

Japanin pankkiyhteisössä kiertää parhaillaan vitsi: "Mitä eroa on Japanilla ja Argentiinalla?" "Siinä kahdeksantoista kuukautta." Nämä pankkiirit tietävät, että Argentiinan tapahtumat tulevat toistumaan muualla, ja että köydenveto ihmisten toiveiden ja pääoman vaatimusten välillä tulee väistämättä johtamaan räjähdyksiin koko maailmassa. Viime vuonna dokumentoitiin 77 erillistä rauhattomuutta 23 maassa IMF-protestien yhteydessä. Angolasta Nepaliin, Kolumbiaan ja Turkkiin samat murtumat ovat ilmestyneet uusliberalistiseen logiikkaan, ja ihmiset vastustavat. Ainakin tusina maata voi olla seuraava Argentiina. Siihen on valmistauduttava: ei ainoastaan vastarintaan, vaan myös rakentamaan yhteiskuntamme uudelleen silloin, kun kriisi on iskenyt. Jos Argentiinan kapina onnistuu, se voi todistaa maailmalle, että ihmiset voivat selvitä taloudellisesta kriisistä ja nousta vahvempina ja onnellisempina.

Tämän tekstin mennessä painoon Argentiinan kriisi jatkaa syöksykierrettään. Tuhannet säästäjät ovat voittaneet oikeustaisteluja pankkeja vastaan ja nostavat rahojaan pankista niin nopeasti kuin voivat. Muutama päivä sitten muuan tuomari lähetti poliisin ja lukkosepän HSBC:n pankkiin hakemaan kantelijan säästöjä, ja Banco Provincian holvi avattiin puhalluslampulla. Hätälehdistötilaisuudessa Duhalde julisti, että "pankkien on avattava ovensa joskus ja luoja tietää, mitä silloin tapahtuu. Pankkeja ei voi sulkea lopullisesti. Olisi absurdia kuvitella kapitalistista järjestelmää ilman pankkeja."

Jonain päivänä ehkä muistelemme nykypäivän absurdiutta ja muistamme, kuinka Argentiinan kansa rohkaisi meitä vaatimaan mahdotonta ja rakentamaan uusia maailmoja, jotka leviävät omista kortteleistamme.

John Jordan ja Jennifer Whitney, vappu 2002
Käännös: Hanna Nikkanen

Kääntäjän jälkikirjoitus

Que se vayan todos -tekstien vahvimmat hetket ovat ne, kun argentiinalaiset kuvaavat itse rakentamiaan itsenäisiä tiloja ja rakenteita; se, että kansa todellakin voi ratkaista syvän kriisin synnyttämät poikkeukselliset tilanteet paremmin kuin ne tahot, joilla on muodollinen valta ratkaisujen tekemiseen. Argentiinan improvisoidut ratkaisut ovat riemukkaita omaperäisyydessään. Ne eivät ole mitään velkaa poliittiselle dogmalle, jota tarjotaan ulkopuolelta - monelta suunnalta.

Kirjoittajien jälkikirjoitus on siksi antikliimaksi tarjotessaan yksinkertaisia selityksiä. "Pohjimmainen maailmanlaajuinen ongelma määritettiin kapitalismiksi ja tuntui, kuin historia nopeuttaisi tahtiaan" - mutta määrittämättömästä kapitalismista puhuminen ei ole mitään uutta eikä vieläkään tarjoa radikaaleja ratkaisuja nopeaan muutokseen. Sanojen "kapitalismi" ja "uusliberalismi" viljeleminen puhuttaessa monitasoisista ongelmista, eturistiriidoista, poliittisesta raadollisuudesta ja suurista virheistä on naiivia ja vie arvoa siltä autonomialta, joka Argentiinassa ja muualla on syntynyt ismien ulkopuolelle ja avoimeen konfliktiin kaiken dogmaattisuuden kanssa.

IMF on toki selkeästi dogmaattinen organisaatio. Sen dogmatismia ei ehkä voi yksinkertaistaa "uusliberalismiksi", koska puhdas liberalismi kyseenalaistaa syystä IMF:n politiikan ja kiinnittää huomiota sen räikeisiin virheisiin. IMF edustaa pienten ryhmien äärimmäistä poliittis-taloudellista hyötyajattelua, joka käyttää valtaa kaupan vapauttamisen ja demokratian nimissä, mutta ei oman rakenteellisen taantumuksellisuutensa vuoksi jätä jälkeensä muuta kuin savuavia pääkaupunkeja.

Ehkä ongelma on kapitalistinen konservatismi: kun kansainväliset sijoittajat ja kehitysmaiden kapea taloudellinen eliitti yhdistävät voimansa taistellakseen vapauden puolesta ja köyhyyttä vastaan, tuloksena on omien etujen varmistelemisen ja muutoskauhun loputon kierre. Yhtälö sulkee ulkopuolelleen mahdollisuudet toteuttaa radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka avaisivat tietä kehitysmaiden aidosti tasa-arvoiselle vuorovaikutukselle Pohjoisen kanssa. Siksi IMF ei saa aikaan maareformeja, sotilasbudjetin leikkauksia, toimivaa ruokahuoltoa, lakiuudistuksia tai uskoa demokratiaan siellä, missä nämä muutokset synnyttäisivät paljon enemmän hyvinvointia kuin yksikään epätoivoinen kilpajuoksu devalvaatiota vastaan.

Jähmettyneiden valtarakenteiden vuoksi suuri enemmistö Latinalaisen Amerikan väestöstä jää tulevaisuudessakin omistusoikeuden ja taloudellisen aktiivisuuden ulkopuolelle. Se ei ole vahinko, eikä se takuulla edistä kaupan tai minkään muunkaan vapautumista.

Ongelman yksinkertaistaminen kapitalismiksi periytyy tietenkin suoraan George W. Bushin, Eduardo Duhalden ja muiden politiikanmäärittäjien puheista. Bush ja IMF näkevät kapitalismin voittokulkua siellä, missä moni muu näkee vain epärehellisyyttä ja julmaa tyhmyyttä: "tehkää niin kuin me sanomme, älkää niin kuin me teemme" -henkinen tukiaispolitiikka ja yritys nostaa köyhän maan Human Development Indexiä pakottamalla se ensin varmaan laskuun satuttavat ihmisiä aivan todella, ja toteuttajat kutsuvat sitä yksinkertaisesti kapitalismiksi.

Kaiken tämän keskellä Argentiina näyttää nyt, että merkittävimmät resurssit eivät ole niitä, joita epälegitiimit hallitukset kerjäävät rahoituslaitoksilta tai niitä, jotka katoavat herkästi rajan yli jos pankit, sijoittajat ja yritykset pelästyvät. Ne resurssit, jotka toteuttavat muutoksia ja antavat toivoa, löytyvät yhä Argentiinan kaupunkien kaduilta, peltojen mullasta ja kansan käsistä. Kansan enemmistö on hylännyt perinteiset puolueet ja toteuttaa kansalaisuuttaan mieluummin autonomisilla foorumeilla kuin äänestyskopissa. Poliitikkojen paheksuma "anarkia" tarjoaa juuri nyt kansalaisille enemmän vaihtoehtoja ja elinmahdollisuuksia kuin hallitus, joka sulkee sairaaloita, takavarikoi säästöjä ja vaatii silti uskollisuutta.

Argentiinalaiset eivät ole globalisaation vastustajia; sama kriisi, samat ruohonjuuritason ratkaisut leviävät parhaillaan ällistyttävällä vauhdilla valtioiden rajojen yli Latinalaisessa Amerikassa ja ennen pitkää muuallakin. Argentiina rikkoo kuitenkin illuusion siitä, että kehityksen suunta on vääjäämättä kohti sentralisaatiota ja että globalisaatio tarkoittaa lokalisaation vastakohtaa. IMF:n edustama globalisaatio haaksirikkoutui Argentiinassa myös siksi, ettei väestö anna tukeaan hallinnoille, jotka järjestelmällisesti vähentävät luonnollisten yhteisöjen oikeutta päättää asioista, jotka kuuluvat itsestäänselvästi ko. yhteisöjen elämänpiiriin.

Que se vayan todos -kirjoittajat Jordan ja Whitney etsivät Argentiinan kriisin merkityksiä ns. Seattlen liikkeelle. Kokouskaupunkimielenosoitusten antama alkuvauhti on nopeasti kulumassa loppuun: viime vuosilta tutut protestin muodot eivät tule kuolemaan vielä pitkään aikaan, mutta ne eivät yksin riitä.

Vakavastiotettavan muutosliikkeen on pystyttävä muuhunkin kuin näkymiseen. Sen on entistä enemmän kyseenalaistettava "pohjimmainen ongelma on kapitalismi" -henkisiä lausuntoja, jotka voivat jollain hetkellä vahvistaa liikkeen sisäistä illuusiota yhtenäisyydestä, mutta ajavat sitä samalla kauemmas käytännön ratkaisuista ja jokapäiväisestä radikalismista.

Liikkeen on tuotettava enemmän teoriaa ja enemmän käytäntöä, liattava kätensä todellisessa elämässä. Jos se haluaa muuttaa maailmaa hakeutumatta itse valtaan, sen on keskityttävä huomionherättämisen sijaan tai sen lisäksi Argentiinan kaltaisiin murrostilanteisiin. Sen on alistuttava siihen, etteivät uudet ratkaisut tule aina odotetuista lähteistä ja näytä siltä, mihin on totuttu.

Sen on hyväksyttävä se, että Etelän liikkeet ovat paljon enemmän kuin käytännöllisiä maskotteja tai autoritäärisen sosialismin jäänteitä.